sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Metamorfoosi

Kerttu Leppäkerttu ja Sirkka Heinäsirkka tapasivat vehreän pellon pientareella. Kerttu kysyi Sirkalta: ”Oletko nähnyt Perttiä viime aikoina?” Sitten Kerttu kertoi, miten Pertti oli auttanut häntä hädässä nostamalla hänet irti pienestä vesilammikosta. Kertun hennot siivet olivat kastuneet aivan kokonaan, ja kun elämän hiipuminen alkoi olla jo varmaa, Pertti oli aivan puskista tullut ja vetänyt Kertun turvaan.

Leppäkerttu ja heinäsirkka ajattelevat


Sirkka pyöritteli silmiään, eikä uskonut sanaakaan. ”Kyllä minä Pertin tunnen, sen vätyksen, joka makaa päivät pitkät, eikä huolehdi muusta kuin vain omasta ruokailustaan”, se sanoi.

Sirkan puhe kuulosti aivan oudolta Kertun korville. Kerttu jatkoi äänen: ”Mutta Pertti tuli lentämällä ja auttoi minut turvaan. Hän jopa rohkeasti uhmasi omaa henkeään, sillä niin vaikea oli tuo iltasateen jälkeinen tilanne.”

Sirkka oli selvästi hieman näreissään. Se oli tuntenut Pertti Toukan aivan pienestä matosesta asti, ja nyt Kerttu oli mennyt lankaan ja luuli tuosta saamattomasta vätyksestä jotain aivan ihmeellisiä asioita.

Sirkka ei millään kyennyt ymmärtämään, että osa toukista koteloituu ja muuttuu perhoseksi.

Oppilas jäi pohtimaan tätä mestarin tarinaa. Seuraavana aamuna, vanhan kaivon luona, oppilas kysyi mestarilta: ”Kumpi sitten oli oikeassa, Kerttu vai Sirkka?

Mestari vastasi hieman pettyneenä oppilaan kykenemättömyyteen itse selvittää tätä arvoitusta: ”Molemmat.” Mitään muuta mestari ei tuona päivänä sanonut.

Oppilas heräsi seuraavana yönä erikoisesta unesta. Hän pohti itsekseen, miten jotkut täysin vastakohtaiset asiat voivat olla totta ihmisen elämässä, mutta eri aikana. Sitten oppilasta hymyilytti: ”Jos minä haluan oppia tuntemaan Pertin, minun ei kannata kuunnella Sirkkaa eikä Kerttua, vaan keskustella suoraan Pertin kanssa.

Sitten oppilas vielä mietti, että olikohan se sattumaa, että myös hänen nimensä oli Pertti.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Kaksi lasta ja koiraa

Mies odottaa koiraa
Sitten oli tullut immelle aika synnyttää. Kukaan ei sitä osannut odottaa, milloin se tapahtuisi tai miten. Ainoa, jolla oli jokin haju tulevista tapahtumista, oli talon koira – tai oikeastaan kaksi koiraa.

Kun ensimmäinen lapsi pukattiin tähän maailmaan, synnytys meni hyvin ja ihmiset iloitsivat uudesta elämästä. Lapsi kapaloitiin ja aseteltiin nättiin petiin makoilemaan. Perhettä oli siunattu koko elämän ajan hyvällä toimeentulolla ja suurella omaisuudella.

Synnytyshuoneessa oli paikalla myös toinen talon koirista. Juuri tämä koira oli saanut kasvaa aivan, kuten se oli itse halunnut, ilman turhia rajoittavia sääntöjä. Heti kun koiralle tuli mahdollisuus, se kusi lapsen päälle kehtoon ja hyökäten puri siltä oikean käden irti. Kukaan ei ehtinyt tehdä mitään, niin arvaamaton ja traaginen oli tämä yllätyshyökkäys. Lapsen tuoma valo ja elämä hiipuivat pois kuin päivän viimeinen valonsäde. Talon isäntä lopetti koiran.

Hirvittävä tragedia jätti jälkensä tähän nuoreen perheeseen. Talon herrasväki ei millään voinut antaa itselleen anteeksi sitä, että he olivat hetkeksi nukahtaneet levolle ja näin ollen koira oli päässyt raatelemaan suojaamattoman lapsukaisen. Traumoista ja jatkuvasta masennuksesta kärsinyt parivaljakko ajautui pois talostaan ja pian he menettivät koko omaisuutensa. Tunnelma johti ojasta allikkoon, kun omaisuuden lisäksi myös perheen ystävät ja sukulaiset käänsivät nuorelle parille selkänsä. Kaikki jättivät heidät oman onnensa nojaan.

Muutaman kuunkierron jälkeen nuoripari kohtasi uskomattoman yllätyksen. He olivat ajautuneet kiertolaisiksi ja pukeutuneet vain rääsyihin, kun yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, lapsensa menettänyt äiti tunsi vatsansa pohjassa uusia liikkeitä. Yllätys oli luonnollisesti kova. Seuraavan yön unessa parille kerrottiin, miksi heille väistämättä oli pitänyt käydä niin kuin oli käynyt, ja että nyt oli tullut valinnan hetki. Valinta oli loppujen lopuksi helppo, ja se tehtiin yksissä tuumin. Perheen koira seurasi vierestä.

Puolen vuoden päästä oltiin jälleen samassa tilanteessa kuin aivan aluksi. Toista lasta rauhassa hengiteltiin ulos maailmaan. Enää ei ympärillä ollut valtavaa kartanoa ja farmariautoa, vaan majapaikkaa oli haettu hieman sieltä täältä. Pariskunta ei kuulunut mihinkään ismiin tai aatteellisiin yhdistyksiin, eivätkä he olleet tunnustaneet tiedettä Jumalan asemaan, ja näin he olivat jääneet täysin yksin – ilman sukua, ystäviä tai edes työtovereita. Jostain rannanpusikosta, he olivat majakolonsa löytäneet ja sinne nyt toista lasta pukattiin tulemaan – kaikkien pieneliöiden keskelle. Jälleen synnytys meni hyvin, ja selvästi kaikkensa antanut äiti ja isä iloiten laskivat toisen lapsen kaarnasta vuoltuun kehtoonsa. Sitten isä ja äiti nukahtivat.

Koira oli ollut surullinen koko puolenvuoden ajanjakson. Hän menetti rakkaan veljensä, kun isäntä oli suuttunut sille ja lopettanut sen entisen kodin takapihalla, vajan takana. Koira oli koko tämän ajan kaivannut veljeään, mutta samalla hän oli kulkenut isännän ja emännän mukana pitkin maita ja mantuja. Vastaan oli tullut paljon ihmisiä erilaisten huolten ja syntitaakkojen kanssa. Koira oli oppinut näkemään ihmisten silmistä heidän perimmäisen kärsimyksen syyn, muttei se piskiraukka ollut osannut auttaa ketään. Vaikka kärsiminen on raskasta, on myös kärsimyksen todistaminen raskasta.

Kun koira huomasi isäntäväen nukahtaneen, se pohti miten tämä lyhyt vuosi oli tuntunut monta kertaa pidemmältä ajalta – aivan kuin jokainen päivä olisi ollut viikon mittainen. Koira oli ymmärtänyt matkansa aikana, että ainoa seikka, joka sen kiinnitti menneisyyteensä, oli muisto kuolleesta veljestä. Miksi tuon muiston piti juuri nyt nousta pintaan, kun valvojatkin olivat nukahtaneet – kaikki riippui nyt koirasta.

Koira hiipi sipsuttaen kaarnasta vuollun kehdon kylkeen ja nousi katsomaan siellä inuavaa lasta. Kun koira näki lapsen kasvot, ne häikäisivät hänen silmänsä niin, ettei edes silmien sulkeminen auttanut mitään. Tuntui kuin koko sielu olisi kylpenyt puhdistavassa tulessa, ollen yhtä tulen kanssa. Samassa koira ymmärsi koko menneisyytensä palaneen pois. Koira kääntyi hiljaisen varovasti, ja asettautui kehdon vieraan makaamaan. Ensimmäistä kertaa elämässään se tiesi nyt tasan tarkkaan oman paikkansa, eikä se enää koskaan tulisi siitä muuttumaan. Siitä eteenpäin koira vartioi tätä lasta, eikä koskaan antanut tapahtua sille mitään pahaa.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Me oomme narkkareita kaikki

Cadeceus
Törmäsin netissä kysymykseen: saako entinen narkkari tasa-arvoista kohtelua, vai onko hänellä ikuinen, näkymätön leima otsassaan? Kysymys aiheutti mielessäni merkillisen ketjureaktion. Ajatusleikin tuloksena syntyi mielikuva narkkarista, joka näytti ihan tavalliselta ihmiseltä.

Ihminen on luonnostaan narkkari - koukussa päiväannokseensa. Ei välttämättä huumausaineisiin, vaan erilaisiin sisäisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin.  Hän janoaa esimerkiksi tilaisuuksia puolustaa omia uskomuksiaan, kokea voimakkaita tunteita ja elämyksiä, tai saada turvaa lähimmäisistään.

Ensimmäinen ”porttihuumeemme” ovat sosiaaliset suhteet. Sosiaalisessa elämässä jää koukkuun esimerkiksi kunnon draamaan, väittelyyn, juoruiluun, ja häpeänpelkoon. Jos ihminen hahmottaa sosiaalisen elämän ainoaksi todellisuudeksi, siirtyy hän yhä syvemmälle sisäiseen huumeluolaansa, ja todelliset ongelmat alkavat. Kun ihminen saa osakseen menestystä ja omaisuutta, eivät entiset päiväannokset tunnu pian missään – tarvitaan jotain uutta ja väkevämpää. Syntyy arvostuksen ja ihailun säännöllinen tarve. Nyt ollaan jo kunnolla koukussa.

Kun narkomaanille kerrotaan, että hän ei saa enää huumettaan, hän tulee vihaiseksi ja pelokkaaksi. Hän itkee ja huutaa, romahtaa masennuksenkaltaiseen tilaan. Lopulta, jäätyään vaikkapa itselleen tärkeän ryhmän ulkopuolelle, hän tärisee yksinäisyydessä. Hänestä saattaa tuntua, kuin hän hajoaisi kokonaan.

Voit tehdä pikatestin: luovu koko omaisuudestasi ja kaikista saavutuksistasi. Väitän, että olet niin koukussa "elämään", ettet edes pysty ottamaan tätä testiä vakavasti – ehkä yrität ohittaa koko jutun huonona vitsinä.

Oletko esimerkiksi vastikään ostanut uuden auton? Anna se pois. Jos et pysty siihen, tarkkaile omia perusteluitasi: ne kertovat sinulle, mitä lajia riippuvuutesi on. Haetko autolla statusta, perheelle turvaa vai itsellesi vapautta? Nämä ovat kaikki oikein hyviä henkisiä huumeita, joiden varjolla voit omassa elämässäsi perustella itsellesi lähes mitä vain.

Nostan esiin pari esimerkkitapausta arkielämän narkkareista. Ensimmäinen tapausesimerkki koskee naista, joka totesi, ettei hän voi elää ilman omaa miestään ja parhaita ystäviään. Nainen oli lapsuutensa kasvanut alkoholistiperheessä, ja saanut koko nuoruutensa satunnaisia henkisiä selkäsaunoja. Ikävät kokemukset olivat jättäneet tähän pelokkaaseen sieluun jälkensä – hänen huumeensa oli läheisriippuvuus. Läheisriippuvuus on vakava henkinen huume, joka pakottaa ihmisen miellyttämään toisia ihmisiä sillä kustannuksella, että hän kadottaa oman identiteetinsä ja tahtonsa – hänestä tulee vain annoksensa perässä juokseva narkkari. Hän pitää puolisoaan ja ystäviään kuin välittäjinään, joilta saa hetkittäisiä helpotuksia. Näin syntyy uskomattomia viha-rakkaus-suhteita, jopa kaikkein läheisimpien ihmisten kanssa. Läheisriippuvuus peittelee niin suurta arvottomuudentunnetta, ettei ihminen missään olosuhteissa haluaisi viettää aikaansa yksin – itsensä kanssa. Tämä ikävä kaava saadaan kuitenkin murrettua vain opettelemalla olemaan yksin, ensin tunteja, sitten päiviä, ja jopa viikonloppuja.

Toinen tapausesimerkki esittelee meille keski-ikäisen miehen, joka löysi itselleen niin tärkeän ismin, että hän alkoi jääräpäisesti ja keinoja kaihtamatta ajaa tuota aatetta läpi. Mies sulki korvansa kaikilta isminsä vastaisilta aatteilta ja etsi vain omia uskomuksiaan tukevia todisteita. Jos todisteita ei löytynyt, silloin helpotusta toi toisten, samanmielisten seuraan hakeutuminen. Sosiaalinen media tarjosi miehelle nopean ”fixin” päivittäiseen pätemisentarpeeseen: päiväannos koostui sekä oman ideologian pakonomaisesta tyrkyttämisestä muille ihmisille, että eri mieltä olevien haastamisesta ja mollaamisesta. Ismit helpottavat elämää samalla tavalla, kuin ostoslista nopeuttaa shoppailua. Nykypäivänä ismejä löytyy kaikilta ihmiselämän eri alueilta lastenkasvatuksesta ruokatottumuksiin, ja yhtälailla uskontojen, tieteen, politiikan, ja jopa urheilun parista.

Riippuvuus nostaa päätään ihmisen identiteettitasolla: ihminen rakentaa itsensä riippuvuuksiensa kuvaksi. Hän  sanoo: ”Minä olen sitä, tätä ja tuota, ja siksi kiinnostunut tästä, ja teen sitä, mitä teen.”

Luotuaan tämän kuvan itsestään ihminen on alkanut käyttämään pahimman luokan yhdisteitä – omaa tahtoaan.

Koukuttuminen omaan tahtoon johtaa 3-vuotiaan uhmaikäisen käyttäytymismalleihin. Ihminen haluaa kaiken tapahtuvan juuri kuin hän itse haluaa, ja hetipaikalla. Vastoinkäymisten edessä hän alkaa syytellä ja hyökkäillä toisia kohtaan (tai vaihtoehtoisesti syyllistää itseään perusteettoman paljon). Mitä enemmän ihminen on kiinnittynyt omaan tahtoonsa, sitä läheisemmin hän käytöksessään muistuttaa myös narkomaania, joka keinoja kaihtamatta hankkii päiväannoksensa. Oman tarkoituksen nimissä pienet rikokset, kuten varkaudet, huijaukset, valehtelu, pettäminen ja röyhkeä itsekkyys ovat aivan normaalia arkea.

Kun narkomaani kieltää olevansa narkomaani, on hänen paranemisensa mahdotonta. Jos jotain asiaa ei kykene itsessään tietoisesti hahmottamaan, on sitä hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta pysyvästi muuttaa. Vastaavasti, jos narkkari pystyy kohtamaan todellisen peilikuvansa ja toteamaan: ”Minä olen koukussa”, on paraneminen mahdollista.

Riippuvuudet alentavat kykyä hahmottaa todellisuutta. Kun todellisuus hämärtyy, alkavat erilaiset vainoharhat, valheet, rajoittavat ajatukset ja pelot vallata tilaa sydämessä. Tässä vaiheessa peli tulisi viheltää poikki ja hakeutua vieroitukseen.

Vieroituksen voi oikein hyvin tehdä vaikkapa kesämökillä, vaelluksella tai muuten rauhallisessa paikassa, johon voi vetäytyä yksin pohtimaan syntyjä syviä. Mitä heikommin ihminen tuntee itsensä ja voimavaransa, sitä helpommin hän jää koukkuun omiin ennakkoluuloihinsa, asenteisiinsa, uskomuksiinsa, arvoihin, sekä lopulta identiteettiinsä ja tahtoonsa.

Me ollaan narkkareita kaikki
Kun oikein silmiin katsotaan
Me ollaan narkkareita elämän
Ihan jokainen

Alkuperäinen sanoitus: J.Karjalainen
("sankari" -> "narkkari") 

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Maailman ensimmäinen kyyhkynen

Kotka lensi korkealla taivaalla. Se näki suuren kalan polskivan ja leikkivän ulapalla. Kotka tunsi jo, miten sen maha alkoi täyttyä helposta saaliista, kun se sukelsi ilman halki nappaamaan tämän jättivonkaleen. Juuri, kun lintu oli hotkaisemassa kalan, koko maailma pysähtyi ja kala kysyi linnulta: ”Miksi me olemme vihollisia? Eikö sinulla ole tarpeeksi tilaa ilmoissasi ja maan päällä, josta saat jyrsijöitä ruoaksesi?”

Lintu leijui ilmassa jähmettyneenä, vain muutaman sentin päässä kalan kyljestä, jonne se oli aikonut upottaa raatelukyntensä. Lintu sanoi: ”Minähän toimin vain, kuten isäni minua opetti ja kuten äitinikin toimi ruokkiessaan minua. Eikö se ole hyvin ja oikein, kun seuraa omaa luontoaan?”

Kala jatkoi: ”Sinä olet oppinut kaiken menneisyydestäsi, sinulle tärkeiltä opettajiltasi. Mutta eivätkö nämä samat säännöt ole aina olleet kaikilla muillakin linnuilla, ja juuri nämä säännöt ovat tehneet maailmastamme sen paikan, joka se tänä päivänä on. Olenko oikeassa?”

Lintu tunsi sydämessään piston, se havaitsi toimineensa sokeasti koko elämänsä ajan seuraten vain kasvattajiensa esimerkkiä. Lintu ehti ajatella koko elämänsä alusta loppuun, ja se selkeästi oli tullut murrospisteeseen. Lintu sanoi: ”Sinä todella sait minut miettimään ja ymmärtämään tätä maailmaa aivan uudella tavalla. Tästä eteenpäin minä aion olla rohkea ja rehti, aion …”

Samassa suuri vesipeto, haikala, hyppäsi vedestä esiin ja haukkasi linnun hampaisiinsa. Sillä sekunnilla lintu oli syöty ja tilanne ohitse.

Hai sanoi isohkolle, mutta silti itseään pienemmälle kalalle: ”Kiitos sintti, tämä syöttitaktiikkasi toimii joka kerta.” Sitten kalat lähtivät uimaan kohti makeampia vesiä.


Hain mahaan joutunut lintu ajatteli itsekseen: ”Miten voin koskaan oppia erottamaan väärän ja oikean opettajan toisistaan? He puhuvat usein niin samoja asioita.” Sitten lintu luovutti ja kuoli. Näin syntyi maailman ensimmäinen kyyhkynen. Kyyhkyset ovat siitä erikoisia lintuja, että mihin tahansa ne kulkevatkaan, ne osaavat aina katsoa auringosta ja kuusta reitin takaisin kotiin. Vaikka kyyhkynen eksytettäisi seitsemän kertaa, se aina löytäisi lopulta reitin takaisin kotiin.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Haluatko kasvaa henkisesti sosiaalisissa medioissa?

Avoin laatikko, kissa ja lankakerä.
Henkinen kasvu tarkoittaa oman mielen avartamista koskettamaan uusia näkökulmia, asioita, ideoita ja jopa ideologioita. Tämä on tutusta ja turvallisesta ”tykkäämisen” vastakohta. Mitä tykkääminen sitten oikein tarkoittaa? Me ihmiset tykkäämme ja annamme hyväksyntämme meidän arvojenmukaiselle toiminnalle ja ajatuksille. Kun jokin asia on sopusoinnussa arvojemme kanssa, se on automaattisesti meille tärkeä asia ja me tykkäämme siitä. Tämä on oikein hyvä henkisen kasvun alkuvaiheessa, kun ollaan rakentamassa oma identiteettiä ja vahvaa egoa.

Sitten tulee se käännekohta.

Siinä pisteessä kun persoonallisuuden rakentaminen ei enää riitä henkiseen kasvuun, eli ihminen huomaa oman rajoittuneisuutensa, alkaa hän etsiä yhä suurempaa yhteenkuuluvuutta koko maailmankaikkeuden kanssa. Tässä vaiheessa ne asiat, joista tykkäämme ja välitämme nousevat suoranaisiksi esteiksi henkisen kehittymisen tiellä. Jos arvojemme mukaisesti tykkäämme Suomesta ja suomalaisista, emme voi koskaan yltää tilaan, jossa tunnemme yhteenkuuluvuutta koko ihmiskunnan kanssa. Jos pidämme onnellisuutta tärkeänä arvona, emme enää kykene kohtaamaan surua, vihaa ja pelkoa sillä intensiteetillä kuin kaikkia tunteita tulisi kokea, tasa-arvoisesti.

Tykkäämisen vastakohta on ”ei tykkääminen”. Myös se, ettei tykkää jostain, tarkoittaa kiinnittymistä omaan tuttuun ja turvallisen tuntuiseen ajatusmaailmaan. Sillä ei ole merkitystä käsitteletkö asioita suoraan vai negaatioiden kautta, jonkin asian tärkeänä tai turhanpäiväisenä pitäminen on edelleen samaa kiinnittymistä omaan senhetkiseen ajatusmaailmaan, ja siksi se toimii suoranaisena esteenä henkiselle kasvulle.

Tykkäämisen ja ei tykkäämisen, molempien, vastakohtana toimii termi välinpitämättömyys. ”Mulle on aivan sama.” Näinkin yksinkertainen, jopa karski lause, voi toimia hetken aikaa henkisenä ohjenuorana. Jos haluat laajentaa omaa ajatteluasi, suhtaudu hetken aikaa sinulle tärkeisiin ja vastustamiisi asioihin asenteella ”aivan sama”. Tämä johtaa pian siihen, että olet valmis tutustumaan uusiin asioihin.

Jos kaikki on ”aivan sama”, ehkä lukaiset jonkin artikkelin tai kirjan pätkän, johon et aiemmin olisi koskenut pitkällä kepilläkään. Ja jos kaikki todella on ”aivan sama”, niin ehkä juttelet töissä tai koulussa jollekin uudelle ihmiselle ja tutustut hänen ajatusmaailmaansa. Jos kaikki on ”aivan sama”, sinä huomaat pian tulevasi paljon vapaammaksi ja tämä johtaa automaattisesti oman ajatusmaailman perinteisten suojamuurien kaatumiseen ja kaltereiden katkeamiseen. Jos olet lihansyöjä, syö tänään kasvisruokaa, ja jos olet kasvissyöjä, syö lihaa. Jos olet kristitty, käy huvikseen moskeijassa tai buddhalaisessa tilaisuudessa. Jos seuraat uutisia ja luet päivän lehdet, älä enää seuraa ja lue. Jos olet mies, tee naisten hommia tänään. Jos olet vanha, kokeile jotain, mitä vain nuoret olisivat mielestäsi aiemmin voineet tehdä. Pidä ainoina rajoitteina mielessäsi universaalia etiikkaa, jonka mukaan et vahingoita omaasi tai toisten ihmisten elämää ja perusturvaa. Muuten vietä aluksi vaikkapa viikko ajatellen ”aivan sama”.

Useimmat haluavat oppia ajattelemaan “boxin ulkopuolella”, mutta harvat ovat suostuvaisia tunnustamaan, että he itse ovat se laatikko, jonka tulisi aueta.

Jos siis haluat kasvaa henkisesti sosiaalisissa medioissa, tykkää kuvista ja artikkeleista, joista aiemmin et olisi tykännyt. Tutustu blogikirjoituksiin ja ajatuksiin, joita aiemmin välttelit. Jos et ole koskaan kommentoinut asioita, kirjoittele muutama kommentti. Jaa uusia ajatuksia, ja kerro vaikka jotain itsestäsi, ellet sitten ole tottunut tekemään niin koko ajan – tällöin pidä suusi supussa.